Kirjoittamista

No niinhän se kesä meni ja nyt on ahkera opiskelu taas alkanut. Tai siis inhimillinen sellainen, toivottavasti. Kun en sivuainetta päässyt lukemaan (vielä) niin nyt on lukujärjestyksessä tilaa. Ja kun Kelakin on niin huolehtivainen ettei töitä tule tehtyä liikaa, niin vapaapäiviä on rutkasti viikossa. Jotka tosin voi käyttää siihen kandin valmiiksi kyhäämiseen ja pääsykokeisiin kunnolla paneutumiseen, mutta eiköhän elämällekin jää aikaa :)

Neulonutkin olen hitusen, puikkoja katkonut sitäkin enemmän, mutta niistä sitten myöhemmin. (Ei muuten kukaan satu tietämään mistä saisi 2,25 millimetrin metallisia puikkoja? Mielellään pyöröt. Valmistaako kukaan?) 

Tässä se eilen ilmestyneessä Tekstiiliopettaja-lehdessä oleva juttuni kokonaisuudessaan:

Oppimisen aika

Nyky-yhteiskunnassa tuntuu tuloksellisuus olevan kaiken perustana. Ihmisiltä vaaditaan paljon, etenkin työelämässä. Tulosta pitää syntyä mahdollisimman lyhyessä ajassa ja virheisiin ei ole varaa. Aikalisän ottavia henkilöitä ehkä hieman säälitään ja heidät kuvitellaan heikoiksi ihmisiksi. Kuitenkin kiireettömyys ja hengellisyys ovat muotia, joten miksi tämä hyvätuloistenkin herkku tuntuu hyväksyttävältä vain burnoutin saaneille uraohjuksille?

Kiire on kotiutunut työelämän myötä perheisiin eivätkä lapsetkaan välty tuloksellisuudelta.  Vanhemmat ja opettajat odottavat että lapsi suoriutuu annetuista tehtävistä mitä parhain saavutuksin, sillä huonoa koulumenestystä ei arvosteta. Opetus on usein opetussuunnitelmavetoista eikä lapsen todellisuudesta lähtöisin. Opetussuunnitelman tavoitteet halutaan suorittaa ja opetus tapahtuu kiireellä, koska aikaa oppimiselle ei ole.

Myös käsityön opetusta tuntuu leimaavan kiire. Tuntimäärä käsitöiden osalta on vähäinen, mutta silti tietyt perusasiat tulisi ehtiä oppimaan. Kun tavoitteena on valmis tuote, johon arviointikin pääosin perustuu, ei oppilaalla ole varaa virheisiin. Mielestäni ihminen kuitenkin oppii parhaiten yrityksen ja erehdyksen kautta, ja harvemmin kukaan saa käsityötään ensimmäisellä kerralla tehtyä virheettömästi.  Ei ainakaan asiaa vasta opetteleva lapsi. Mikä on siis käsityöopetuksen anti, kun kiireessä ei tunnetusti ehdi asioihin kunnolla perehtymään?

Opetushallitus teki keväällä 2010 seuranta-arvion musiikin, kuvataiteen ja käsityön oppimistuloksista 9. vuosiluokilla. Käsityön osalta tuloksista on havaittavissa, että osaaminen oli heikkoa tuotteen valmistamiseen ja menetelmiin liittyvissä tehtävissä ja vielä heikompaa oli suunnittelun osaaminen. 

Tuloksistakin on heijastettavissa kiireinen opetuskulttuuri. Käsityö tehdään usein opettajavetoisesti ja sijaa oppilaan itsenäiselle päättelylle ja ongelmanratkaisutaidolle on vähänlaisesti. Suunnittelun opetus kenties nähdään ylimääräisenä käsityöprosessin osana, joka syö kallisarvoista aikaa tekniikoiden oppimiselta.

Miten käsityönopetuksesta saisi kiireettömämpää? Miten rakentaa sellaista opetuskulttuuria, jossa jokainen oppilas voi suoriutua tehtävistä omaan tahtiinsa, silti POPSin tavoitteet saavuttaen? Voisivatko oppilaat tehdä kukin erilaisia töitä siten, että oppilas voi halutessaan yhdistää eri aiheita yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi toisen halutessa tehdä jokaisesta aiheesta jonkin oman erinäisen tuotteensa. Jos koulukäsitöissä annettaisiin suunnittelulle enemmän aikaa ja keskityttäisiin itse prosessiin, niin oppisivatko oppilaat paremmin?  Miten opetussuunnitelma tulisi silloin rakentaa ja millaisia vaikutuksia tällä olisi arviointikäytänteille?

Jos virheisiin annettaan mahdollisuus ja painotetaan, että niitä saa ja pitääkin tehdä, uskon että oppilaat eivät pelkää niiden syntymistä ja tekemisestä tulee mielekkäämpää ja antoisampaa. Mielestäni tuotetta ei ole välttämätöntä saada valmiiksikaan, sillä oppilaan tavoitteet on nähtävissä hänen suunnitelmastaan. Joka tietenkin elää työn edetessä.

Yhteiskunta muuttuu ja todennäköisesti ihmisten henkisyyttä ja sosiaalisutta arvostetaan tulevaisuudessa enemmän ja ihmisille annetaan aikaa. Havaintoja tästä on voinut tehdä mm. slow foodin saralla. Toivottavasti se siirtyy myös opetukseen niin, että aineita opetettaisiin oppilaiden oppimisen eikä sisältöjen hallinnan lähtökohdista. Niinhän sitä sanotaan, että hiljaa hyvä tulee ja harjoitus tekee mestarin. Edessä oleva opetussuunnitelmatyö on mahdollisuus ottaa oppimisen aika vakavasti.