No niinhän se kesä meni ja nyt on ahkera opiskelu taas alkanut. Tai siis inhimillinen sellainen, toivottavasti. Kun en sivuainetta päässyt lukemaan (vielä) niin nyt on lukujärjestyksessä tilaa. Ja kun Kelakin on niin huolehtivainen ettei töitä tule tehtyä liikaa, niin vapaapäiviä on rutkasti viikossa. Jotka tosin voi käyttää siihen kandin valmiiksi kyhäämiseen ja pääsykokeisiin kunnolla paneutumiseen, mutta eiköhän elämällekin jää aikaa :)
Neulonutkin olen hitusen, puikkoja katkonut sitäkin enemmän, mutta niistä sitten myöhemmin. (Ei muuten kukaan satu tietämään mistä saisi 2,25 millimetrin metallisia puikkoja? Mielellään pyöröt. Valmistaako kukaan?)
Tässä se eilen ilmestyneessä Tekstiiliopettaja-lehdessä oleva juttuni kokonaisuudessaan:
Oppimisen aika
Nyky-yhteiskunnassa
tuntuu tuloksellisuus olevan kaiken perustana. Ihmisiltä vaaditaan paljon,
etenkin työelämässä. Tulosta pitää syntyä mahdollisimman lyhyessä ajassa ja virheisiin
ei ole varaa. Aikalisän ottavia henkilöitä ehkä hieman säälitään ja heidät
kuvitellaan heikoiksi ihmisiksi. Kuitenkin kiireettömyys ja hengellisyys ovat
muotia, joten miksi tämä hyvätuloistenkin herkku tuntuu hyväksyttävältä vain
burnoutin saaneille uraohjuksille?
Kiire
on kotiutunut työelämän myötä perheisiin eivätkä lapsetkaan välty
tuloksellisuudelta. Vanhemmat ja
opettajat odottavat että lapsi suoriutuu annetuista tehtävistä mitä parhain
saavutuksin, sillä huonoa koulumenestystä ei arvosteta. Opetus on usein
opetussuunnitelmavetoista eikä lapsen todellisuudesta lähtöisin.
Opetussuunnitelman tavoitteet halutaan suorittaa ja opetus tapahtuu kiireellä,
koska aikaa oppimiselle ei ole.
Myös
käsityön opetusta tuntuu leimaavan kiire. Tuntimäärä käsitöiden osalta on
vähäinen, mutta silti tietyt perusasiat tulisi ehtiä oppimaan. Kun tavoitteena
on valmis tuote, johon arviointikin pääosin perustuu, ei oppilaalla ole varaa virheisiin.
Mielestäni ihminen kuitenkin oppii parhaiten yrityksen ja erehdyksen kautta, ja
harvemmin kukaan saa käsityötään ensimmäisellä kerralla tehtyä
virheettömästi. Ei ainakaan asiaa vasta
opetteleva lapsi. Mikä on siis käsityöopetuksen anti, kun kiireessä ei
tunnetusti ehdi asioihin kunnolla perehtymään?
Opetushallitus
teki keväällä 2010 seuranta-arvion musiikin, kuvataiteen ja käsityön
oppimistuloksista 9. vuosiluokilla. Käsityön osalta tuloksista on havaittavissa,
että osaaminen oli heikkoa tuotteen valmistamiseen ja menetelmiin liittyvissä
tehtävissä ja vielä heikompaa oli suunnittelun osaaminen.
Tuloksistakin
on heijastettavissa kiireinen opetuskulttuuri. Käsityö tehdään usein
opettajavetoisesti ja sijaa oppilaan itsenäiselle päättelylle ja
ongelmanratkaisutaidolle on vähänlaisesti. Suunnittelun opetus kenties nähdään ylimääräisenä
käsityöprosessin osana, joka syö kallisarvoista aikaa tekniikoiden oppimiselta.
Miten
käsityönopetuksesta saisi kiireettömämpää? Miten rakentaa sellaista
opetuskulttuuria, jossa jokainen oppilas voi suoriutua tehtävistä omaan tahtiinsa,
silti POPSin tavoitteet saavuttaen? Voisivatko oppilaat tehdä kukin erilaisia
töitä siten, että oppilas voi halutessaan yhdistää eri aiheita yhdeksi isoksi
kokonaisuudeksi toisen halutessa tehdä jokaisesta aiheesta jonkin oman erinäisen
tuotteensa. Jos koulukäsitöissä annettaisiin suunnittelulle enemmän aikaa ja
keskityttäisiin itse prosessiin, niin oppisivatko oppilaat paremmin? Miten opetussuunnitelma tulisi silloin
rakentaa ja millaisia vaikutuksia tällä olisi arviointikäytänteille?
Jos
virheisiin annettaan mahdollisuus ja painotetaan, että niitä saa ja pitääkin
tehdä, uskon että oppilaat eivät pelkää niiden syntymistä ja tekemisestä tulee
mielekkäämpää ja antoisampaa. Mielestäni tuotetta ei ole välttämätöntä saada
valmiiksikaan, sillä oppilaan tavoitteet on nähtävissä hänen suunnitelmastaan.
Joka tietenkin elää työn edetessä.
Yhteiskunta
muuttuu ja todennäköisesti ihmisten henkisyyttä ja sosiaalisutta arvostetaan tulevaisuudessa
enemmän ja ihmisille annetaan aikaa. Havaintoja tästä on voinut tehdä mm. slow
foodin saralla. Toivottavasti se siirtyy myös opetukseen niin, että aineita
opetettaisiin oppilaiden oppimisen eikä sisältöjen hallinnan lähtökohdista.
Niinhän sitä sanotaan, että hiljaa hyvä tulee ja harjoitus tekee mestarin.
Edessä oleva opetussuunnitelmatyö on mahdollisuus ottaa oppimisen aika
vakavasti.
2 kommenttia:
Olet asian ytimessä, Heidi! Luovuus ammentaa kiireettömyydestä ja joutenolosta. Ja purkaminen on hyvä juttu ;-)
(Vakavasti: minusta tuntuu, että käsitöiden tekemisestä olen oppinut eniten juuri purkamalla ja tekemällä uudelleen!)
Joo, sellainhan sitä oppii, purkamalla ja tekemällä uudelleen. Vähän kuin elämässä; harvemmin toistaa samoja virheitä, tai tuskin kukaan ainakaan tarkoituksellisesti haluaa toistaa. Tietysi jos niistä ei opi, eikä osaa antaa itselleen anteeksi ja tunnustaa inhimillisyyttään niin se on huonompi juttu.
Lähetä kommentti